Varoitus, alla oleva teksti on kirjoitettu täydestä hetken mielijohteesta, joten varautukaan, että teksti saattaa sisältää rumaa kielenkäyttöä, ja kielioppi virheitä tulee aivan varmasti löytymään. Laatutakuu päättyy tähän lauseeseen.
Oon elänyt hyvin hiljaista elämää blogin suhteen. Tupannut nyt lähiaikoina tapahtumaan kaiken maailman vastoinkäymisiä. Oon nyt päässyt niistä syvimmistä pohjamudista kipuamaan melkein täysin pinnalle. Oon vaan alkanut nyt miettimään, mitä mä oikeastaan elämältäni haluan, ja aina päädyn samaan vastaukseen, en tiedä. Tuskin sitä tässä iässä tarvisikaan tietää, mutta oon murehtija luonnetta, ollut pienestä pitäen.
Oon nyt parin kuukauden ajan miettinyt kuinka haluaisin olla vielä päiväkoti ikäinen, kun ei tarvinnut murehtia kuinka maksaa omat laskunsa, ja kuinka elättää itsensä. Eikä silloin tarvinnut tosissaan miettiä, mitä haluaa tulevaksi ammatikseen tehdä.
Nyt ne kaikki kysymykset on suurina mun edessä; Mikä musta tulee? Mitä haluan tehdä tulevaisuudellani? Miksi seurustelu suhteistakaan ei tunnu koskaan tulevan mitään? Miten elätän itseni? Kuinka maksan omat laskuni? Muutanko Tampereelle? Ketä ovat ihmiset ympärilläni? Mikä mä itseasiassa olen?
Ainut mihin kysymykseen olen alkanut keksimään vastausta, on muutto Tampereelle, maiseman vaihdos tekis mulle hyvää tässä tilanteessa. Niin sanotusti, uusi alku, ja uusia ihmisiä ympärillensä.
Haluan päästä pyyhkimään pääkaupunki seudun pölyt jaloistani. En nää etenkään Helsingissä minkäänlaista hehkua enään, enkä ole nähnyt pitkään aikaan. Ainut mitä mulle tulisi täältä ikävä, olisi perhe ja ystävät, ja mun elämän tämän hetkinen valo, kummityttö. Vaikkakin tiedän että he pääsisivät junalla tai autolla helposti mun luo kyläilemään, mutta tiedostan myös sen, että kenelläkään läheiselläni ei pahemmin ole varaa tehdä sitä välttämättä edes kuukausittain.
Helsingin ihmiset, ympäristö ja luonto saa mut vaan voimaan pahoin. Helsingin ainuita paikkoja missä mulla on parempi olo, on Tapanila. Tiedä mistä sekään johtuu...
Tiedän myös sen, että olen tehnyt tosi huonoja päätöksiä elämälläni, ja olisin voinut tehdä monia asioita toisin, mutta turha niitä kuitenkaan on murehtia enään jälkikäteen, tehty mikä tehty, virheistähän sitä oppii. Tietää mitä päätöksiä välttää tulevaisuudessa.
Mietin myös miksi apua tarvitessasi, sitä ei ole saatavilla. Sut jätetään heitteille, tyhjänpantiksi. Vaikka apua hakisit, joudut jonottomaan kuukausia, ja sen odotuksen jälkeen saatat saada apua, tai sulla tungetaan käteen heti johonkin mielenterveys ongelmaan lääkkeet. Ei kukaan täällä maailmassa oo täysin tervemieleltään, saattaa vaan tarvita ihmistä, tuntematonta sellasta, jolle puhua. Vitut tää mikään hyvinvointi valtio ole, etenkään nuorten mielenterveys asioiden suhteen.
Miksi siitä ollaan aina hiljaa? Saat apua helpommin, jos olet opiskelija, mutta kun olet yksin, avun saaminen on täyttä tuskaa. ''Huvittavinta'' mitä kaverilleni on sanottu ''Näytät ulkopuolisesti aivan normaalilta, et sä mitään apua tarvitse''. Siis mitäää helvettiä?! Ei se, että sulla on huono olo, välttämättä heijastu ulospäin, se on helppo kätkeä, kun sen taidon oppii. Jokaikinen päivä on erilainen, jotkut hyviä, jotkut huonoja, niitä et voi itsepäättää. No, tää on mun mielipide tästä asiasta, ja toivoisin että asiasta tulis yleisempi keskustelun aihe, koska musta tuntuu että kyseinen asia ei oo kauheen monen ihmisen tiedossa.
Muutenkin musta tuntuu että nuoret jätetään ns. ''kakkos sijalle'' (tai alemmas). Nuorilta vaaditaan liikaa, ja suorituskyky laitetaan liian koetukselle. Ylläettäen sun pitäiskin osata hoitaa kaikki sun asiat yksinäs, joiden hoitamisesta et tiedä mitään. ''Vastuu'' sörkätään nuorten harteille liian nopeasti, ja liian suurella painolla.
Sekavaa tekstiä, ja sekavat ajatukset. Pakko niitä on jonnekkin satunnaisesti purkaa, puhumalla niistä ihmisille, tai kirjoittamalla. Itselleni tuli vain pakonomainen tarve kirjottaa.
En jaksa oikolukea (ainakaan vielä), tai perustella kirjottamiani asioita, enkä nää siihen mitään syytäkään. Ne on mun mielipiteitä, jotka mulle on kehittyny elämäni aikana. En kuitenkaan täällä viitsi kaikkea kertoa omasta elämästäni. Oli vaan pakko saada kirjottaa, nyt ja heti, ja mitä mieleen sillä hetkellä tuli, tai mielessäni on vaivannut pidemmän aikaa. Katsoo, pysyykö kirjotus tässä ''alkuperäisessä'' muodossa täällä, vai teenkö muutoksia, tai onko mulla lisättävää.
Katsoo mitä ensikerralla keksin tänne kirjoittaa.
XOXO, Taru.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti